On olemassa kolme pääluokkaa henkilöitä, jotka voidaan katsoa vastuullisiksi: emoyhtiöt, johtajat ja toimihenkilöt sekä laajempi luokka ‘lähipiiriin kuuluvia henkilöitä’.
Emäyhtiöt
Voi olla tapauksia, joissa toiminnanharjoittajan emoyhtiö (eli osakasyhtiö) voidaan saattaa vastuuseen ympäristövastuista. Ennen näiden tapausten käsittelyä on korostettava kahta yhtiöoikeuden perusperiaatetta, jotka ovat voimassa monilla, ellei useimmilla lainkäyttöalueilla. Ensinnäkin perustamisen yhteydessä kutakin yritystä kohdellaan erillisenä oikeushenkilönä osakkeenomistajiinsa (esim. emoyhtiöönsä) nähden. Tämä tarkoittaa, että osakkeenomistajia ei tavanomaisissa olosuhteissa voida pitää vastuussa yhtiön veloista ja velvoitteista. Toiseksi osakkeenomistajat (esim. emoyhtiöt) hyötyvät rajoitetusta vastuusta, mikä tarkoittaa sitä, että jos yhtiö joutuu maksukyvyttömäksi, heidän on maksettava vain se määrä, joka on mahdollisesti maksamatta heidän hallussaan olevista yhtiön osakkeista. Se, missä määrin näitä kahta periaatetta noudatetaan tietyllä oikeudellisella alueella, riippuu sen oikeudellisesta perinteestä. Esimerkiksi joillakin lainkäyttöalueilla erillistä oikeushenkilöllisyyttä koskeva periaate jätetään huomiotta helpommin kuin toisilla.
Jos emoyhtiö on vastuussa, sen vastuu syntyy yleensä kahdessa tilanteessa. Ensinnäkin silloin, kun lainsäädännön tulkinnan perusteella emoyhtiön todetaan olevan ‘vastuullinen henkilö’. Tätä kutsutaan usein ‘suoraksi’ vastuuksi. Esimerkiksi jos vastuuhenkilön katsotaan olevan se henkilö, joka harjoittaa tai valvoo kyseistä toimintaa (esim. EU:n ELD), emoyhtiö, jonka todetaan harjoittaneen toimintaa tai valvoneen sitä, on vastuuhenkilö. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä (United States v Bestfoods, 524 U.S. 51 (1998)) todetaan, että Yhdysvaltain lainsäädännön mukaan on olosuhteita, joissa emoyhtiön voidaan katsoa ‘käyttävän’ tytäryhtiönsä laitosta. Nämä olosuhteet ovat kuitenkin rajoittavia, ja myöhemmät tuomioistuimet ovat tulkinneet niitä suppeasti.
Toiseksi emoyhtiö voidaan saattaa vastuuseen tytäryhtiönsä veloista ja vastuista. Tätä kutsutaan usein ‘välilliseksi’ tai ‘johdannaisvastuuksi’. On huomattava, että tämä vastuun muoto eroaa huomattavasti ensimmäisestä luokasta, jossa emoyhtiö on vastuussa omasta toiminnastaan. Välillinen (tai johdannais)vastuu voi syntyä, jos tytäryhtiön ‘corporate veil’ on puhkaistu tai poistettu. Yhtiöoikeudessa ilmaisu ‘corporate veil’ on metaforinen termi periaatteelle, jonka mukaan yhtiöittämisen jälkeen yhtiö on osakkeenomistajistaan erillinen oikeushenkilö, jolla on omat oikeutensa ja vastuunsa. Kun ‘corporate veil’ on ‘lävistetty’ tai ‘poistettu’, tuomioistuimet eivät ota huomioon tytäryhtiön erillistä oikeushenkilöllisyyttä, vaan määräävät sen velat emoyhtiölle (tai sen osakkeenomistajille yleisemmin). Tämänkin mahdollisuuden laajuus määräytyy kyseisen lainkäyttöalueen oikeusperinteen mukaan. Joillakin lainkäyttöalueilla säädetään kuitenkin nimenomaisesti tällaisesta vastuusta, jos tytäryhtiö joutuu maksukyvyttömäksi tai konkurssiin. Esimerkkinä voidaan mainita Ranskassa vuonna 2010 annettu Grenelle 2 -lainsäädäntö. Lainsäädäntöön sisältyy säännöksiä, joiden mukaan selvitystilaan joutuneen tytäryhtiön emoyhtiön on maksettava osa tai kaikki kustannukset, jotka aiheutuvat ympäristövahinkojen korjaamisesta tietyissä laitoksissa, jos emoyhtiön laiminlyönti on vaikuttanut tytäryhtiön varojen menetykseen.
Johtajat ja toimihenkilöt
Aivan kuten emoyhtiöiden kohdalla, myös johtajat ja viranhaltijat voivat joillakin lainkäyttöalueilla joutua suoraan tai välillisesti (tai johdannaisvastuuseen) vastuuseen ympäristövahinkojen korjaamisesta.
Tietoisin tapaus on ehkä Northstar Aerospace (Canada) Inc., jolla oli helikoptereita ja lentokoneiden osia valmistava tuotantolaitos Cambridgessa, Ontariossa, vuosina 1981-2010. Yrityksen mentyä konkurssiin vuonna 2012 Ontarion ympäristöministeriö määräsi 12 Northstarin entistä johtajaa ja toimihenkilöä toteuttamaan toimenpiteitä, joilla korjataan trikloorieteenin ja kuudenarvoisen kromin pitoisuudet pohjavedessä, joka kulkeutui laitoksesta asuinalueelle. Valvontaviranomainen oli jo aiemmin vaatinut Northstaria toteuttamaan kunnostustyöt. Asia sovittiin lopulta 4,75 miljoonan dollarin hintaan.
Irlannin korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä on myös olemassa sekä suoraan (Ronan v Clean Build Ltd. ja Cork CC v. O’Regan) kuin myös johtajien välillisestä (tai johdannais)vastuusta (Wicklow CC v. Fenton ja Environmental Protection Agency v Neiphin Trading Ltd).
Voi myös olla mahdollisuuksia haastaa johtajat henkilökohtaisesti maksukyvyttömyys- tai likvidaatiolain säännösten nojalla tilanteissa, joissa he ovat toimineet huolimattomasti tai rikkoneet velvollisuuksiaan yhtiötä kohtaan, kuten Yhdistyneen kuningaskunnan Insolvency Act 1996:n 212 §:n säännökset.
Suhteessa olevat henkilöt
Australian Queenslandin osavaltion hallitus muutti vuonna 2016 vuoden 1994 ympäristönsuojelulakia (Qld) siten, että ympäristön- ja kulttuuriperinnön suojelusta vastaava ministeriö (Department of Environment and Heritage Protection) voi määrätä ‘lähipiiriin kuuluvia henkilöitä’ kunnostamaan ympäristövahingot, jos toiminnanharjoittaja joutuu viralliseen maksukyvyttömyysmenettelyyn (hallintoon, selvitystilaan tai konkurssiin) eikä näin ollen pysty maksamaan ympäristövahinkojen kunnostamista, josta se on vastuussa.
‘etuyhteydessä olevia henkilöitä’ ‘vastuuketjun’ muutosten mukaisesti ovat: holdingyhtiö (ts. toiminnanharjoittajan emoyhtiö); osakkuusyritys, joka omistaa maata, jolla toiminnanharjoittaja harjoittaa tai on harjoittanut tiettyä toimintaa, kuten kaivostoimintaa; tai muu henkilö, joka harjoittaa tai on harjoittanut ympäristöluvan mukaista toimintaa, joka aiheuttaa tai todennäköisesti aiheuttaa ympäristövahinkoa.